Mä oikeasti olen alkanut uskomaan siihen, että olen kylmä ihminen. Niin moni ihminen on sitä mulle sanonut. Eilen kuitenkin tapahtui jotain aivan uskomatonta. Mä tapasin tämän "Helmen". Miten joku ihminen voi saada mut tuntemaan niinkuin nyt tunnen. Mä muutuin aivan pikkutytöksi. Jännitti aivan sairaasti! Toisaalta tämä on pelottava tunne. Tällä asialla ei ole järjen kanssa mitään tekemistä. Mä luotan ja uskon tähän ihmiseen aivan sokeasti. Ymmärrän kyllä, että tässä voi sattua ja pahasti. Mä en suostu tuntemaan edes huonoa omaatuntoa tästä tapaamisesta. En sitten millään! Tiedän että se on väärin, mutta tiedän myös senkin, että mä tulen olemaan yksin heti kun vaan asunto löytyy. Kun mä vaan jaksasin siihen asti...

 Sen kosketus tuntuu helvetin hyvältä! Vaikka vain hipaisu käsivarteen. Tämä ihminen on saanut kaivettua musta ulos (tietämättään) sellaisia tunteita mitä en uskonut olevan olemassakaan. Tää ehkä kuulostaa jo sairaalta, mut tämä rakkaus mitä tunnen "Helmeä" kohtaan, on melkolailla samanlaista, kun rakkaus mun lapsiin. Jotain ihan äärettömän puhdasta. Minä olen sen seurassa minä. Ja mä haluan sen olevan just sellanen kun se on. Mä en muuttais siitä yhtään mitään. Mä en halua sitoa sitä mihinkään. Mä haluan vaan muutaman hetken lisää sen kanssa...

 Mä olen tällä hetkellä aivan äärettömän surullinen ja niin lähellä romahdusta.  Mä tiedän, että täällä maailmassa on ihminen mua varten. Silti mulla on pahaolla. Tällä hetkellä mä melkein uskon johonkin suurempaan. Johonkin, joka on suunnitellut tämän kaiken. Mä en tiedä miten pystyn enää mihinkään...

   " ollaan hiljaa hetki vaan, ollaan hiljaa kahdestaan...

     hetki niin, kuin ei muita koskaan olis ollutkaan...

     opeta mut itkemään, nämä pelot pelkäämään..

          ...ehkäpä yö, ne voi viedä mennessään"