Joku siis kaipailee kirjoituksiani. Kiva kun edes yhtä ihmistä kiinnostaa mitä minulle kuuluu. Mistäpä siis alkaisin...

Olen tainnut saada yliannostuksen itsensätutkiskelu kirjoista. Tai en minä varsinaisesti tutkiskele vaan siinä lukiessa tulee aina jotain oivalluksia jne...Tiedän varsin hyvin mitä minun pitäisi itsessäni muuttaa. Tiedän senkin etten saisi yrittää muuttaa miestäni. Ehkä olen kärsimätön enkä jaksa odottaa tarpeeksi kauan, että muutos tapahtuisi. Olen myös ajatellut, ollaanko me mieheni kanssa edes sopiva pari toisilleemme. Yhteiset asiat ovat lapset ja talo. Mitään muuta yhteistä meillä ei ole. Mies käyttää huumeita ja alkoholia, minä en Minä viihdyn kotona, mies ei. Minä tykkään suunnitella asioita etukäteen, mies ei. Miehen mielestä meillä ei ole rahaa niin paljon, että olisimme voineet ostaa lapsille joululahjoja. Omalle äidilleen ne rahat kyllä voi antaa. Tärkeysjärjestyskään ei meillä ole sama. Minulla se on lapset, mies, minä itse. Miehellä se on kaverit ja itse, lapset, vaimo.

 Keksinköhän mä itse itselleni näitä ongelmia? Periaatteessahan meillä on kaikki hyvin ja kuitenkaan mikään ei ole hyvin. Lapset on terveitä ja me itse ollaan terveitä. Minä sain töitä, miehellä on töitä, meillä on oma auto ja talo. Mitä mä valitan? Mua vaan pelottaa kun olen niitä kirjoja lukenut. Ihmiset kasvaa eri aikaan. Välillä mä ajattelen, että mies on jo kasvanut ja minä olen tulossa vasta perässä. Joskus ajattelen, että mies on jäänyt johonkin teini aikoihin ja minä olen siinä vaiheessa, että haluaisin jotain enemmän. Minä haluaisin, että meillä on hyvä yhdessä ja minulla on hyvä yksin. Yhtenä päivänä ajattelin, että rakastetaanko me toisiamme ollenkaan? Miksi joskus on niin vaikea myöntää, että itse voikin olla väärässä ja toinen oikeassa? Mitä mä siinä häviän vaikka myöntäisinkin? Miksi on niin vaikeaa antaa ensimmäisenä periksi? Luin tuossa jonkun parisuhdekirjan minkä ostin miehelle joululahjaksi. Siinä oli ihan avartavia juttuja. Mullakin on jotain "vanhoja arpia" joiden takia teen niinkuin teen. On vaan kamalan raskasta alkaa niitä selvittämään ja miettimään. Jotain joka on tapahtunut joskus lapsuudessa vaikuttaa siis tähän meidän parisuhteeseen. Eniten pelkään meidän lasten puolesta. Pelkään, että jätän heillekin "perinnöksi" tämän saman pahanolon mikä itselläkin on. Mua myös pelottaa tunnustaa joitain tiettyjä asioita ja virheitä joita olen joskus tehnyt. Pelkään muiden ihmisten mielipiteitä ja sitä minkälaisen kuvan he minusta saavat. Olen liian kiltti ja yritän miellyttää kaikkia ihmisiä. Se ei kai ole kovin hyvä asia...

  Mietin tässä miksi minusta tuntuu pahalta päästää esim, ukko jouluna juomaan kavereidensa kanssa? Mietin mitä minulle on jouluna tapahtunut. Lapsuudesta tulee mieleen vain kauhea suorittaminen ennen joulua äidin taholta. Sitten riitelyä isän kanssa äidin taholta myöskin ja alkoholia. Hämärästi muistan myös erään joulun alusajan, kun äidillä oli jo suhde johonkin toiseen mieheen, mutta yrittivät silti pitää kulissit kunnossa. Äiti oli siis lähtenyt jonnekin ja sen seurauksena...ero. Siis näin pelkistetysti. Mulle on tehty joulupäivänä abortti. Vietin joulun isän kanssa, seuraavana päivänä etsin kyydin itselleni sairaalaan ja lapsi otettiin pois. Lapsi oli miehelle jonka huumeiden ja lääkkeiden käyttö selvisi vasta myöhemmin. Söin kyllä pillereitä. Minut myös leikattiin nukutuksessa samaan aikaan kun olin raskaana. Lääkäri itse suositteli aborttia. Olin kahdeksantoista. Muistan äitini puhuneen ,että haluaa lapsenlapsia. Aina kyselikin minulta milloin teen. Sitten kun selvisi, että odotan otin äitini kanssa puheeksi, että miltä tuntuisi tulla mummoksi. Kauhea huuto ja mekastus. Haukkuminen. En kertonut olevani raskaana, eikä äiti tiedä tänäpäivänäkään, että minulle on tehty abortti. Mikä vaikutus äidin sanomisilla on sitten ollut...vaikea sanoa. Lapsihan olin itsekin. Tähän päivään mennessä en ole antanut itselleni anteeksi. Löytyykö tästä sitten syy miksi haluaisin koko perheeni kasaan jouluksi. Vaikea päästää lähtemään kun pelkää ettei sitä enää saakaan takaisin? Jos olisin viisaampi niin tietäisin. Vielä en tiedä. Jouluna tunnen vain pohjatonta yksinäisyyttä ja surua.