Enpä väitä, että se olisi helppoa. Pitää ottaa ...täytyy lopettaa, poika tippui sängystä.

 Jaa, että mitäs uutta? Semmosta uutta, että on muutto edessä. Kaupunki pysyy samana, mut asunto vaihtuu. Meidän seuraksi muuttaa myös uusi ihminen:). "Helmi" haluaa välttämättä elää meidän kanssa tätä uusperheen jatkuvaa ihanuutta, joten tervetuloa vaan. Mielensä saa vielä muuttaa, mut ei enää sitten kun on kamat sisässä...

  Meillä on Helmen kanssa ollut välillä vaikeaa. Todella vaikeaa. Silti paskimmatkin päivät sen kanssa on parempia, kuin hyvät päivät exän kanssa. Ei voi mitään. Minä kylmä, tunteeton ja vaikea ihminen olen rakastunut...ja rakastan niin vitusti. Joka päivä tuntuu vaan paremmalta. En mä edes pelkää tulevaisuutta. Ennen mä pelkäsin kaikkee. Mä nään maailman ihan eri silmin kuin ennen. Kaikki on paljon kauniinpaa. Hetkittäin tunnen jopa itseni kauniiksi.

 Lapset on sopeutuneet tähän elämänmuutokseen hyvin. Tykkäävät Helmestä kovasti. Isän luona ollaan jo käyty ja äidinkin luona (välttämätön pakko). Isä ainakin tykkää kovasti, äidistä en tiiä...

 Kirjoitan lisää kun saan tilanteen rauhoittumaan. Siis lapset pois toistensa kurkusta...Tai ehkäpä me jatketaan kirjoittamista yhdessä Helmen kanssa. Terapiaa nääs...

 

 Tänään tapahtui taas jotain outoa. Mä koin sellasen yhteyden toiseen ihmiseen, minkä en uskonut olevan edes mahdollista. Mä en ala sitä edes selittämään kovin tarkasti, kun en ymmärrä sitä itsekään. Mä olin hetken yhtä tämän toisen kanssa. Mun ajatukset oli sen ajatuksia, mun teot oli sen tekoja. Tämä ihminen sai mut luottamaan siihen ihan täysin, sai mut uskomaan itseeni. Hetken aikaa ( voi olla pitkäkin aika ) me oltiin yksi. Tämän ihmisen kanssa kaikki on niin oikein, kuin voi vain olla. Tässä tapahtuu nyt jotain niin mahtavaa, ettei sitä oikeasti voi ymmärtää ennenkuin kokee. Mä olen pahoillani, että tulen rikkomaan meidän perheen vaikkakin luulen, ettei se ehjä ole koskaan ollutkaan. Nyt mä vaan tiedän mitä on rakkaus ja luottamus. Nyt mä tiedän mitä ne tarkoittaa oikeasti. Ei sitä voi villeimmissä unelmissaankaan kuvitella mitä tapahtuu, kun tapaa sen oikean ihmisen. Mä en pelkää tulevaisuutta "Helmen" kanssa, mä luulen etten tule edes tulevaisuutta ajattelemaan. Me elämme hetkessä...tässä ja nyt. Ei huomisissa eikä eilisissä. Mä rakastan sitä!

 Mä oikeasti olen alkanut uskomaan siihen, että olen kylmä ihminen. Niin moni ihminen on sitä mulle sanonut. Eilen kuitenkin tapahtui jotain aivan uskomatonta. Mä tapasin tämän "Helmen". Miten joku ihminen voi saada mut tuntemaan niinkuin nyt tunnen. Mä muutuin aivan pikkutytöksi. Jännitti aivan sairaasti! Toisaalta tämä on pelottava tunne. Tällä asialla ei ole järjen kanssa mitään tekemistä. Mä luotan ja uskon tähän ihmiseen aivan sokeasti. Ymmärrän kyllä, että tässä voi sattua ja pahasti. Mä en suostu tuntemaan edes huonoa omaatuntoa tästä tapaamisesta. En sitten millään! Tiedän että se on väärin, mutta tiedän myös senkin, että mä tulen olemaan yksin heti kun vaan asunto löytyy. Kun mä vaan jaksasin siihen asti...

 Sen kosketus tuntuu helvetin hyvältä! Vaikka vain hipaisu käsivarteen. Tämä ihminen on saanut kaivettua musta ulos (tietämättään) sellaisia tunteita mitä en uskonut olevan olemassakaan. Tää ehkä kuulostaa jo sairaalta, mut tämä rakkaus mitä tunnen "Helmeä" kohtaan, on melkolailla samanlaista, kun rakkaus mun lapsiin. Jotain ihan äärettömän puhdasta. Minä olen sen seurassa minä. Ja mä haluan sen olevan just sellanen kun se on. Mä en muuttais siitä yhtään mitään. Mä en halua sitoa sitä mihinkään. Mä haluan vaan muutaman hetken lisää sen kanssa...

 Mä olen tällä hetkellä aivan äärettömän surullinen ja niin lähellä romahdusta.  Mä tiedän, että täällä maailmassa on ihminen mua varten. Silti mulla on pahaolla. Tällä hetkellä mä melkein uskon johonkin suurempaan. Johonkin, joka on suunnitellut tämän kaiken. Mä en tiedä miten pystyn enää mihinkään...

 

   " ollaan hiljaa hetki vaan, ollaan hiljaa kahdestaan...

     hetki niin, kuin ei muita koskaan olis ollutkaan...

     opeta mut itkemään, nämä pelot pelkäämään..

          ...ehkäpä yö, ne voi viedä mennessään"

     

 ...tuntuu kadonneen nyt jonnekin. Mua vituttaa niin rankasti. Äsken tuossa miehen kanssa vähän juteltiin. Tulos on se, että minä lähden ja lapset ovat vuoroviikoin kummallakin. Miten helvetissä tässä näin kävi??? Tällä hetkellä tuntuu, että aivan kaikki kaatuu niskaan. Töissä on ihan helvettiä, kouluasiat painaa päälle ja kaikki tämä muu härdelli tässä ympärillä. Jos tästä jotain positiivista haluaa etsiä niin olen laihtunut 7kg. Jipii...kyllä hoikempana tämä elämä on niin paaaaaaaljon mukavampaa.

Mites mun Musta Helmi...no, just tuli viesti;). Mä myönnän, kyllä mä sitä ikävöin miltei jatkuvasti. Minkä mä sille voin. Se varmaan onkin ainoa asia mikä saa mut tällä hetkellä pysymään järjissäni. En mä sille voi sanoa miten paljon mä oikeasti tunnen sitä kohtaan. Luulee pian hulluks. Silti, vaikka me miehen kanssa erotaan, en halua suinpäin syöksyä johonkin suhteeseen. Siitä on kokemusta ja siinä käy huonosti. Mä luulen, että me molemmat, Helmi ja minä, se asia ymmärretään. Ja mistäs minä tiedän vaikka miehen ja mun suhde tästä vielä selkiytys...En kyllä paljon löis vetoa sen puolesta, mut tapahtuuhan sitä paljon ihmeellisempiäkin asioita.

 Tää on niin sekava tää olo. Ketään ei haluais satuttaa, mut kai sitä väkisinkin johonkin sattuu, kun tunteet on pelissä. Mun kohdalla se ei kyllä ole enää rakkautta. Tajusin tossa eilen miehen tekemää iltapalaa syödessä, että oikeastaan on enää ihan sama mitä se tekee, mikään ei tule muuttumaan. Ja toi mun tyttö, Vilma. Se tajuaa niin saakelin paljon asioita, että oikein hirvittää. Se alko äsken itkeen ihan yht`äkkiä ja sano, ettei halua kenenkään muuttavan pois täältä. Siis se tulee loppujen lopuks olemaan niin vaikeeta erota, ettei sitä usko erkkikään. Toivottavasti kaikki säilyy ehjänä...