En edes muistanut omistavani tällaista blogia. Saikin nauraa oikein kunnolla pitkästä aikaa, kun tänään noita tekstejäni luin:). Kyllä voi ihminen olla H.Ö.L.Ö.M.Ö! No mutta, asiaan...

Ei ole mikään muuttunut vuodessa. Ei mies, enkä varmaan minäkään. Ainoa asia, mistä tällä hetkellä olen varma on, että minulla ja miehelläni ei ole yhteistä tulevaisuutta. Kun vain olisin ymmärtänyt jo paljon aiemmin. Toisaalta, minä en olisi minä, jos en olisi käynyt tätäkin läpi. Ongelmat on samat mitkä ennenkin. En keksi yhtään järkevää syytä, miksi tätä hulluutta pitäisi jatkaa. Lapset... se ei ole tarpeeksi hyvä syy. Tottakai mä haluaisin lapsilleni ehjän ja onnellisen perheen. Se ei vaan tämän miehen kanssa ole mahdollista. Mä en ole onnellinen, en usko,että mieskään on. Tuskin siinä lapsetkaan on onnellisia. Seuraava askel olisi muutto eri osotteisiin. Jokunen viikko sitten miehelle siitä mainitsin. Tuumasi vaan, että jos tarpeeksi alkaa ahdistamaan, se on sitten kuula kalloon kaikille. Sen jälkeen ei juuri puheyhteyttä ole ollut.

Tällä hetkellä on olo kuitenkin melko rauhallinen. Mä tiedän, että selviän ja lapsetkin selviää. Se tulee vaan olemaan helvetin vaikeeta. Olen laittanut itselleni takarajaksi tämän vuoden viimeisen päivän. Siihen mennessä pitää olla kaikki asiat puhuttu ja selvitetty. Uusi onnellinen elämä voi alkaa. En mä kuitenkaan kuvittele, että se tulisi olemaan helppoa. Enhän mä tiedä edes kuka lapset saa. Tietysti toivon, että minä, mutta en usko alkavani tappelemaan jos toisin määrätään. Sen verran kuitenkin vaadin, että miehen täytyy olla huumeista erossa, jos aikoo lapset pitää.

Onhan mulle sitten tapahtunut paljon iloisiakin asioita. Tähän asti olen pärjännyt koulussa hyvin. Olen saanut täältä paljon ystäviä, eikä enää ole läheskään niin yksinäinen olo kun reilu vuosi sitten. Tienaan omat rahani ( jotka vielä menevät sinne yhteiselle tilille), saan shoppailla meikkilöitä, riepuja henkalta ja maukalta (jos teen sen salaa) ja ostella levyjä. Se onkin sitten varmaan yksi asia mikä tulee muuttumaan kun erotaan. Ei paljon shoppailla. No se ei tule kuitenkaan olemaan ongelma. En oo ennenkään rahasta piitannut, miksi siis nytkään.

Uuden ihanan ihmisenkin olen tavannut. Se on mun oma "Musta Helmi":). Mä en tiedä miksi mun se ihminen piti tavata, mutta mun elämä on mennyt aivan sekaisin sen jälkeen. Hyvällä tavalla sekaisin;). Me lähdettin luokan kanssa risteilylle jonne mun ei edes pitänyt lähteä. Vielä päivää ennen ajattelin perua koko reissun. Luojan kiitos en perunut. Risteilylle lähdettiin sillä mielellä, et miehet on ihan perseestä ja nyt tutustutaan luokkakavereihin oikein kunnolla. No sehän piti paikkaansa (en vaan muista mihin asti). Mentiin johonkin baariin jossa esiintyi mies ja kitara. Ensimmäinen ajatus oli, että tää on taas näitä `jaakkoteppo´ tyyppejä. Kuivaa huumoria ja kolme sointua. No eipä ollu ei. Helvetin hauska mies. Mä en ikävä kyllä voi kertoo kovin paljoo enempää kun "taisinollaaikapäissäni". Joka tapauksessa tää mies lähti (kai) meidän luokan matkaan, tai sit se vaan ilmesty sinne missä me oltiin. Kai me oikein henkeviäkin juteltiin...musiikista:). Harmi vaan kun en siitä mitään tiedä, mut olin tietävinäni:). No jokatapauksessa, mä olen löytänyt ihmisen jota olen aina etsinyt. Eihän tässä näin pitänyt käydä, mutta minkäs teet.

Siispä...hirveät ajat tulee olemaan edessä. Mä en tätä Mustaa Helmeä saa mielestäni pois vaikka haluaisinkin. Mä en ole ikinä kokenut niin suurta tuskaa, kun laivasta pois lähtiessä. Mä ajattelin, että mun sydän pakahtuu ihan just. Sen jälkeen ollaan oltu puhelinyhteydessä. Joka kerta, kun tulee viesti jonka lähettää Black Pearl, mun suu menee väkisinkin pieneen hymyyn. En sitten tiedä, onko tämä elämäni ensimmäinen kerta, kun olen rakastunut, mutta tällasta tunnetta ei ole koskaan mulla ollut. Tämähän ei tietenkään ollut kun ajan kysymys. En minä siitä miestäni syytä, mutta näin ei olisi käynyt jos meillä kaikki olisi kunnossa. Yritän ehkä keventää omaa oloani, kun ajattelen, että olen antanut miehelleni jo tarpeeksi aikaa suhteen parantamiseen. Ja itsellenikin tietenkin. Vai pitäisikö tässä vielä monta vuotta hakata päätään seinään??? Enpä usko.

Jatkanpa taas kun tuntuu siltä. Nyt on vähän semmonen olo, että saattaa tulla kirjoteltuakin useammin. Kelleppä mä näitä asioita puhuisin...