Onhan se semmosta. Nyt alkaa tilanne meidän perheessä olla semmonen, että ois terapiaan lähtö edessä. Luultavasti vaan vähän liian myöhään. Olis pitäny tajuta tää jo paljon aiemmin. Saatiin aika vasta syyskuun puoleen väliin, mut parempi sekin kun ei mitään. Toivottavasti siellä "viisaammat" osaa auttaa meitä paremmille vesille. Nyt on kyllä pari päivää ollu aika lepposta. Tulee semmonen olo et tarviisko sitä sinne terapiaan nyt sit mennä, mut joo, kyllä me mennään. Nää ongelmat on jo niin pahoja, et ei se sitä mikskään muuta jos muutama päivä on rauhallista. Ja onhan sitä vikaa minussakin. Tiedetään. Tulee vaan semmonen olo kun näitä kirjottelee ja joillekkin puhuu, et Ukko se vaan on ihan perseestä. Oon minäkin...ehkä. Kyllä mä mun ukkoa rakastan ja väittää sekin rakastavansa. Se ei vaan näy meillä oikein mitenkään. Paitsi että on talo ja lapset ja ollaan naimisissa. Jos meille tulis joku tarkkaileen meidän elämää, ni voisinpa vannoa, että mistään ei huomais meidän toisiamme rakastavan. Jotenkin tää on aika väsyttävää ja kuluttavaa elämää. Pientä toivoa kuitenkin on, kun Ukko nyt loppujen lopuks myönsi, että ulkopuolista apua tarvitaan.

 Ensi viikonloppuna tämä mamma lähtee viihteelle. Äiteelle on järjestetty yllätys synttärit ja sinne pitäs Pietarin kanssa singahtaa. Pietarin pitäis tulla keskiviikkona meille. Ensimmäistä kertaa näkee talon valmiina. Mä oon ajatellu niin, että käydään mutsin luona vetään kunnon pohjat ja sit mennään kylille riehuun. En ala iltaani siellä äitin luona pilaamaan. Voisin melkein tännekkin jo kirjottaa miten se ilta siellä menee, mutta enpä jaksa nähdä vaivaa. Pöh, Lettu heräs, pakko mennä. Jatkan siis illalla! Sii juu...