...on mennyt tässä kirjoittamatta. Tuntuu ettei ole ollut aikaa vaikka sitä kuitenkin on. Ei ole vaan jaksanut. Taas on se hetki menossa, että kaikki menee päin persettä. Piti lähtee sitä velipoikaa moikkaamaan turkuun ja käydä muumimaailmassa, mut ukon retku se sopi kaikkee muuta sille viikonlopulle, et eipä sitten reissattu perheen kanssa. Kävin mä tytön kanssa särkänniemessä kaksin. Oli tosi hauskaa. Tyttö ei kyllä pelännyt yhtään mitään. Tiedä sitten onkoo se hyvä vai huono asia...

 Ja ukko, ah niin rakas. Se on nyt viikon ollu lomalla eikä ME olla tehty yhtään mitään. SE on kyllä tehny kaikkee. Nousee taas kaikkea ajatuksia mieleen, et mikä järki tässä yhdessä olossa on? Me ei taaskaan puhuta ja minä olen nukkunut vierashuoneessa. Me ollaan oltu naimisissa ALLE VUOSI! Ei hyvältä näytä. Eilen se ehdotti mulle lääkitystä, hoitoon menoa tai pois muuttoa. Minkähän noista valitsis? Ei tullut ehdotusta, että yritettäskö yhdessä selvittää tämä asia. Jaa mikä se asia on...no täytyy sanoa etten enää edes muista. Kai se niistä mun synttäreistä lähti. Ei tullut kukkia, ei lahjoja, ei onnen toivotuksia, aamukahvia...ei yhtään mitään. Kävin sitten itse ostamassa mansikkaleivoksen, kukkia ja lahjan itselleni. Ikimuistoiset 3kymppiset. En mä nyt niin niitten lahjojen perään oo, mut ois kai sitä jotain erikoista voinut keksiä. Eipä silti, ei mua muistettu äitienpäivänäkään. Enhän mä kyllä ole edes sen äiti.

 Saakohan parisuhdeterapeutille mennä yksin:). Sanois vaan et kun ukolla ei oo mitään ongelmaa, ni tulin sitten yksin. Tai sit tää puhumaton, seksitön ja mitään yhdessä tekemätön avioliitto on vaan mun kuvitelmaa. Kyllä mä sen ymmärrän, et ihmiset haluaa eriasioita, mut kyllä mä luulisin noiden kolmen mainitsemani asian kuuluvan avioliittoon. Mä en haluais tehdä samoja virheitä kun mun äiti, mut mitä enemmän tässä pinna kiristyy, sitä enemmän huomaan olevani äitini kaltainen...ikävä kyllä. Äidistäkin ois kyllä paljon kirjottamista, mut ois varmaan ihan viisasta selvittää nää oman elämän probleemit ensin. Kyllä musta on helvetin helppoo neuvoo aina muita kun niil on ongelmia, mut kun se sattuu omalle kohalle ni enpä osaa tehä mitään. Mitä mä teen kun yritän puhua ukolle mun mieltä painavista asiosta ja ukko vaan sanoo, että höpö höpö, älä narise? Mitä mä teen kun yritän lähennellä miestä ja valehtelematta melkein joka kerta mies kääntää selän ja sanoo et nyt ei jaksa, öitä? Mitä mä teen kun yritän suunnitella yhteistä tekemistä ja menoja, ja kun se meno päivä tai sitä edellinen päivä koittaa, mies ihmettelee mitä mä höpisen. Se on jo suunnitellut omia menojaan ja tekojaan. Yritä tässä nyt sitten olla hymyssä suin ja esittä onnellista vaimoa. Ei onnistu multa! PRKL!!!