mitäänsanomaton 2019-11-27T01:06:40+02:00 Blog Integration Feed Generator https://suburban.vuodatus.net/ suburban https://suburban.vuodatus.net/ <![CDATA[Uusioperhe-elämää...]]> 2008-08-12T19:44:00+03:00 2019-11-27T01:05:45+02:00 https://suburban.vuodatus.net/lue/2008/08/uusioperhe-elamaa suburban https://suburban.vuodatus.net/ <![CDATA[Kaunista päivää...]]>  Jaa, että mitäs uutta? Semmosta uutta, että on muutto edessä. Kaupunki pysyy samana, mut asunto vaihtuu. Meidän seuraksi muuttaa myös uusi ihminen:). "Helmi" haluaa välttämättä elää meidän kanssa tätä uusperheen jatkuvaa ihanuutta, joten tervetuloa vaan. Mielensä saa vielä muuttaa, mut ei enää sitten kun on kamat sisässä...

  Meillä on Helmen kanssa ollut välillä vaikeaa. Todella vaikeaa. Silti paskimmatkin päivät sen kanssa on parempia, kuin hyvät päivät exän kanssa. Ei voi mitään. Minä kylmä, tunteeton ja vaikea ihminen olen rakastunut...ja rakastan niin vitusti. Joka päivä tuntuu vaan paremmalta. En mä edes pelkää tulevaisuutta. Ennen mä pelkäsin kaikkee. Mä nään maailman ihan eri silmin kuin ennen. Kaikki on paljon kauniinpaa. Hetkittäin tunnen jopa itseni kauniiksi.

 Lapset on sopeutuneet tähän elämänmuutokseen hyvin. Tykkäävät Helmestä kovasti. Isän luona ollaan jo käyty ja äidinkin luona (välttämätön pakko). Isä ainakin tykkää kovasti, äidistä en tiiä...

 Kirjoitan lisää kun saan tilanteen rauhoittumaan. Siis lapset pois toistensa kurkusta...Tai ehkäpä me jatketaan kirjoittamista yhdessä Helmen kanssa. Terapiaa nääs...

 

]]> 2008-07-02T12:52:00+03:00 2019-11-27T01:05:47+02:00 https://suburban.vuodatus.net/lue/2008/07/kaunista-paivaa suburban https://suburban.vuodatus.net/ <![CDATA[Ihme!]]> 2007-11-08T20:42:00+02:00 2019-11-27T01:05:49+02:00 https://suburban.vuodatus.net/lue/2007/11/ihme suburban https://suburban.vuodatus.net/ <![CDATA[Mä tunnen...]]>  Mä oikeasti olen alkanut uskomaan siihen, että olen kylmä ihminen. Niin moni ihminen on sitä mulle sanonut. Eilen kuitenkin tapahtui jotain aivan uskomatonta. Mä tapasin tämän "Helmen". Miten joku ihminen voi saada mut tuntemaan niinkuin nyt tunnen. Mä muutuin aivan pikkutytöksi. Jännitti aivan sairaasti! Toisaalta tämä on pelottava tunne. Tällä asialla ei ole järjen kanssa mitään tekemistä. Mä luotan ja uskon tähän ihmiseen aivan sokeasti. Ymmärrän kyllä, että tässä voi sattua ja pahasti. Mä en suostu tuntemaan edes huonoa omaatuntoa tästä tapaamisesta. En sitten millään! Tiedän että se on väärin, mutta tiedän myös senkin, että mä tulen olemaan yksin heti kun vaan asunto löytyy. Kun mä vaan jaksasin siihen asti...

 Sen kosketus tuntuu helvetin hyvältä! Vaikka vain hipaisu käsivarteen. Tämä ihminen on saanut kaivettua musta ulos (tietämättään) sellaisia tunteita mitä en uskonut olevan olemassakaan. Tää ehkä kuulostaa jo sairaalta, mut tämä rakkaus mitä tunnen "Helmeä" kohtaan, on melkolailla samanlaista, kun rakkaus mun lapsiin. Jotain ihan äärettömän puhdasta. Minä olen sen seurassa minä. Ja mä haluan sen olevan just sellanen kun se on. Mä en muuttais siitä yhtään mitään. Mä en halua sitoa sitä mihinkään. Mä haluan vaan muutaman hetken lisää sen kanssa...

 Mä olen tällä hetkellä aivan äärettömän surullinen ja niin lähellä romahdusta.  Mä tiedän, että täällä maailmassa on ihminen mua varten. Silti mulla on pahaolla. Tällä hetkellä mä melkein uskon johonkin suurempaan. Johonkin, joka on suunnitellut tämän kaiken. Mä en tiedä miten pystyn enää mihinkään...

 

   " ollaan hiljaa hetki vaan, ollaan hiljaa kahdestaan...

     hetki niin, kuin ei muita koskaan olis ollutkaan...

     opeta mut itkemään, nämä pelot pelkäämään..

          ...ehkäpä yö, ne voi viedä mennessään"

     

]]> 2007-11-01T11:39:00+02:00 2019-11-27T01:05:52+02:00 https://suburban.vuodatus.net/lue/2007/11/ma-tunnen suburban https://suburban.vuodatus.net/ <![CDATA[Elämänilo...]]>
Mites mun Musta Helmi...no, just tuli viesti;). Mä myönnän, kyllä mä sitä ikävöin miltei jatkuvasti. Minkä mä sille voin. Se varmaan onkin ainoa asia mikä saa mut tällä hetkellä pysymään järjissäni. En mä sille voi sanoa miten paljon mä oikeasti tunnen sitä kohtaan. Luulee pian hulluks. Silti, vaikka me miehen kanssa erotaan, en halua suinpäin syöksyä johonkin suhteeseen. Siitä on kokemusta ja siinä käy huonosti. Mä luulen, että me molemmat, Helmi ja minä, se asia ymmärretään. Ja mistäs minä tiedän vaikka miehen ja mun suhde tästä vielä selkiytys...En kyllä paljon löis vetoa sen puolesta, mut tapahtuuhan sitä paljon ihmeellisempiäkin asioita.

 Tää on niin sekava tää olo. Ketään ei haluais satuttaa, mut kai sitä väkisinkin johonkin sattuu, kun tunteet on pelissä. Mun kohdalla se ei kyllä ole enää rakkautta. Tajusin tossa eilen miehen tekemää iltapalaa syödessä, että oikeastaan on enää ihan sama mitä se tekee, mikään ei tule muuttumaan. Ja toi mun tyttö, Vilma. Se tajuaa niin saakelin paljon asioita, että oikein hirvittää. Se alko äsken itkeen ihan yht`äkkiä ja sano, ettei halua kenenkään muuttavan pois täältä. Siis se tulee loppujen lopuks olemaan niin vaikeeta erota, ettei sitä usko erkkikään. Toivottavasti kaikki säilyy ehjänä...
]]> 2007-10-25T20:07:00+03:00 2019-11-27T01:05:54+02:00 https://suburban.vuodatus.net/lue/2007/10/elamanilo suburban https://suburban.vuodatus.net/ <![CDATA[Masennus...]]>
Eilen soitti pitkästä aikaa yks mun ystävä. "puhuva koira". Tää kaveri tarjos mulle asuntoaan ja autoaan. Ihan kiva tarjous, mut asuu vaan niin kaukana, ettei se onnistus. En ajatellut kuitenkaan opiskeluani jättää kesken. Olen mä vähän jo katsellut asuntoja. Haaveilen omasta sinisestä pikkutalosta:). Ehkä mä joskus vielä sen saan. Saisi olla aivan oma itsensä, eikä tarvitsisi käyttää energiaansa jonkun muun esittämiseen. Sen verran tässä on mulle valjennut, että mitä enemmän yritän olla oma itseni, sitä vähemmän meidän suhde toimii. Ehkä tästä suosta vielä joskus noustaan...

töihin siis...
]]> 2007-10-20T11:52:00+03:00 2019-11-27T01:05:56+02:00 https://suburban.vuodatus.net/lue/2007/10/masennus suburban https://suburban.vuodatus.net/ <![CDATA[Vitutus...]]>
 Mä haluan täältä pois! Johonkin hevonvitunkuuseen missä ei ole ketään eikä mitään. Jos tuolla ylhäällä on joku tyyppi, ni toivottavasti se pistää mut kärsimään oikein kunnolla. Oikeastaan mä en edes ansaitsis elää. Enkä mä tiedä, että jaksanko edes elää tän syyllisyyden kanssa. Mä en vaan tiedä, enkä mä jaksa...
]]> 2007-10-18T17:48:00+03:00 2019-11-27T01:05:58+02:00 https://suburban.vuodatus.net/lue/2007/10/vitutus suburban https://suburban.vuodatus.net/ <![CDATA[Tuskaa...]]>
 Mielialatkin heittelee laidasta toiseen. Eilen olin ihan "onnellinen", tänään tuntuu, että voisin vaikka tappaa itseni. Mä elän nyt jotenkin ihmeellisesti kahta elämää. Toinen minä pyörittää perhettä väkisin, asuu saman katon alla miehen kanssa jota ei enää rakasta, ja joka ei ole rakastanut vaimoaan varmaan ikinä. Noni...olipa vittu vaikeaa tuokin myöntää! Tältä pohjalta on hyvä lähteä rakentamaan suhdetta uudestaan. Ja mitäs se toinen minä tekee?? Toinen minä on aivan älyttömän onnellinen, kun joku on saanut kaivettua vähän sitä oikeata minua pintaan. Toinen minä on nauravainen, onnellinen ja suvaitsevainen ihminen. Ei tällainen kitisevä valittava akka, joka ei hymyile enää muille kuin lapsilleen (jos niillekään). Mä olen vittu niin väsynyt! Mä olen niin väsynyt tähän jatkuvaan veivaamiseen. Mä oon nyt ihan tarpeeksi kauan yrittänyt. Mä lopetan. Me ei edes syödä samassa pöydässä. En muista millon oltas käyty saunassa  yhdessä, tai yhtään missään muuallakaan yhdessä. Ja seksi...hmm, ehkä olen kuullut siitä joskus.

 Ja tämä Musta Helmi. Kun eilen luin nuo aikaisemmat kirjotukset, niin tiedän aivan varmasti, että tämä ihminen ei ole milläänlailla syyllinen tähän meidän nykyiseen tilaan. Hän ei millään tavalla nopeuta tai helpota tätä eroa. Mä olen aivan jumalattoman onnellinen, että olen tämän ihmisen tavannut, mutta pystyn myös elämään sen kanssa, etten häntä enää koskaan näkisi. Mä olen vaan onnellinen, kun tiedän tuollaisen ihmisen olevan olemassa. "tavataan jos tavataan".

Siinäpä ne, tämän päivän kuulumiset. Täytyy yrittää kasata taas itsensä, perhe tulee kotiin.
]]> 2007-10-18T13:10:00+03:00 2019-11-27T01:06:00+02:00 https://suburban.vuodatus.net/lue/2007/10/tuskaa suburban https://suburban.vuodatus.net/ <![CDATA[Yllätys inspis ja Musta Helmi:)]]>
Ei ole mikään muuttunut vuodessa. Ei mies, enkä varmaan minäkään. Ainoa asia, mistä tällä hetkellä olen varma on, että minulla ja miehelläni ei ole yhteistä tulevaisuutta. Kun vain olisin ymmärtänyt jo paljon aiemmin. Toisaalta, minä en olisi minä, jos en olisi käynyt tätäkin läpi. Ongelmat on samat mitkä ennenkin. En keksi yhtään järkevää syytä, miksi tätä hulluutta pitäisi jatkaa. Lapset... se ei ole tarpeeksi hyvä syy. Tottakai mä haluaisin lapsilleni ehjän ja onnellisen perheen. Se ei vaan tämän miehen kanssa ole mahdollista. Mä en ole onnellinen, en usko,että mieskään on. Tuskin siinä lapsetkaan on onnellisia. Seuraava askel olisi muutto eri osotteisiin. Jokunen viikko sitten miehelle siitä mainitsin. Tuumasi vaan, että jos tarpeeksi alkaa ahdistamaan, se on sitten kuula kalloon kaikille. Sen jälkeen ei juuri puheyhteyttä ole ollut.

Tällä hetkellä on olo kuitenkin melko rauhallinen. Mä tiedän, että selviän ja lapsetkin selviää. Se tulee vaan olemaan helvetin vaikeeta. Olen laittanut itselleni takarajaksi tämän vuoden viimeisen päivän. Siihen mennessä pitää olla kaikki asiat puhuttu ja selvitetty. Uusi onnellinen elämä voi alkaa. En mä kuitenkaan kuvittele, että se tulisi olemaan helppoa. Enhän mä tiedä edes kuka lapset saa. Tietysti toivon, että minä, mutta en usko alkavani tappelemaan jos toisin määrätään. Sen verran kuitenkin vaadin, että miehen täytyy olla huumeista erossa, jos aikoo lapset pitää.

Onhan mulle sitten tapahtunut paljon iloisiakin asioita. Tähän asti olen pärjännyt koulussa hyvin. Olen saanut täältä paljon ystäviä, eikä enää ole läheskään niin yksinäinen olo kun reilu vuosi sitten. Tienaan omat rahani ( jotka vielä menevät sinne yhteiselle tilille), saan shoppailla meikkilöitä, riepuja henkalta ja maukalta (jos teen sen salaa) ja ostella levyjä. Se onkin sitten varmaan yksi asia mikä tulee muuttumaan kun erotaan. Ei paljon shoppailla. No se ei tule kuitenkaan olemaan ongelma. En oo ennenkään rahasta piitannut, miksi siis nytkään.

Uuden ihanan ihmisenkin olen tavannut. Se on mun oma "Musta Helmi":). Mä en tiedä miksi mun se ihminen piti tavata, mutta mun elämä on mennyt aivan sekaisin sen jälkeen. Hyvällä tavalla sekaisin;). Me lähdettin luokan kanssa risteilylle jonne mun ei edes pitänyt lähteä. Vielä päivää ennen ajattelin perua koko reissun. Luojan kiitos en perunut. Risteilylle lähdettiin sillä mielellä, et miehet on ihan perseestä ja nyt tutustutaan luokkakavereihin oikein kunnolla. No sehän piti paikkaansa (en vaan muista mihin asti). Mentiin johonkin baariin jossa esiintyi mies ja kitara. Ensimmäinen ajatus oli, että tää on taas näitä `jaakkoteppo´ tyyppejä. Kuivaa huumoria ja kolme sointua. No eipä ollu ei. Helvetin hauska mies. Mä en ikävä kyllä voi kertoo kovin paljoo enempää kun "taisinollaaikapäissäni". Joka tapauksessa tää mies lähti (kai) meidän luokan matkaan, tai sit se vaan ilmesty sinne missä me oltiin. Kai me oikein henkeviäkin juteltiin...musiikista:). Harmi vaan kun en siitä mitään tiedä, mut olin tietävinäni:). No jokatapauksessa, mä olen löytänyt ihmisen jota olen aina etsinyt. Eihän tässä näin pitänyt käydä, mutta minkäs teet.

Siispä...hirveät ajat tulee olemaan edessä. Mä en tätä Mustaa Helmeä saa mielestäni pois vaikka haluaisinkin. Mä en ole ikinä kokenut niin suurta tuskaa, kun laivasta pois lähtiessä. Mä ajattelin, että mun sydän pakahtuu ihan just. Sen jälkeen ollaan oltu puhelinyhteydessä. Joka kerta, kun tulee viesti jonka lähettää Black Pearl, mun suu menee väkisinkin pieneen hymyyn. En sitten tiedä, onko tämä elämäni ensimmäinen kerta, kun olen rakastunut, mutta tällasta tunnetta ei ole koskaan mulla ollut. Tämähän ei tietenkään ollut kun ajan kysymys. En minä siitä miestäni syytä, mutta näin ei olisi käynyt jos meillä kaikki olisi kunnossa. Yritän ehkä keventää omaa oloani, kun ajattelen, että olen antanut miehelleni jo tarpeeksi aikaa suhteen parantamiseen. Ja itsellenikin tietenkin. Vai pitäisikö tässä vielä monta vuotta hakata päätään seinään??? Enpä usko.

Jatkanpa taas kun tuntuu siltä. Nyt on vähän semmonen olo, että saattaa tulla kirjoteltuakin useammin. Kelleppä mä näitä asioita puhuisin...
]]> 2007-10-17T16:50:00+03:00 2019-11-27T01:06:02+02:00 https://suburban.vuodatus.net/lue/2007/10/yllatys-inspis-ja-musta-helmi suburban https://suburban.vuodatus.net/ <![CDATA[Ainoan lukijani (tukijani) pyynnöstä :)]]>
Olen tainnut saada yliannostuksen itsensätutkiskelu kirjoista. Tai en minä varsinaisesti tutkiskele vaan siinä lukiessa tulee aina jotain oivalluksia jne...Tiedän varsin hyvin mitä minun pitäisi itsessäni muuttaa. Tiedän senkin etten saisi yrittää muuttaa miestäni. Ehkä olen kärsimätön enkä jaksa odottaa tarpeeksi kauan, että muutos tapahtuisi. Olen myös ajatellut, ollaanko me mieheni kanssa edes sopiva pari toisilleemme. Yhteiset asiat ovat lapset ja talo. Mitään muuta yhteistä meillä ei ole. Mies käyttää huumeita ja alkoholia, minä en Minä viihdyn kotona, mies ei. Minä tykkään suunnitella asioita etukäteen, mies ei. Miehen mielestä meillä ei ole rahaa niin paljon, että olisimme voineet ostaa lapsille joululahjoja. Omalle äidilleen ne rahat kyllä voi antaa. Tärkeysjärjestyskään ei meillä ole sama. Minulla se on lapset, mies, minä itse. Miehellä se on kaverit ja itse, lapset, vaimo.

 Keksinköhän mä itse itselleni näitä ongelmia? Periaatteessahan meillä on kaikki hyvin ja kuitenkaan mikään ei ole hyvin. Lapset on terveitä ja me itse ollaan terveitä. Minä sain töitä, miehellä on töitä, meillä on oma auto ja talo. Mitä mä valitan? Mua vaan pelottaa kun olen niitä kirjoja lukenut. Ihmiset kasvaa eri aikaan. Välillä mä ajattelen, että mies on jo kasvanut ja minä olen tulossa vasta perässä. Joskus ajattelen, että mies on jäänyt johonkin teini aikoihin ja minä olen siinä vaiheessa, että haluaisin jotain enemmän. Minä haluaisin, että meillä on hyvä yhdessä ja minulla on hyvä yksin. Yhtenä päivänä ajattelin, että rakastetaanko me toisiamme ollenkaan? Miksi joskus on niin vaikea myöntää, että itse voikin olla väärässä ja toinen oikeassa? Mitä mä siinä häviän vaikka myöntäisinkin? Miksi on niin vaikeaa antaa ensimmäisenä periksi? Luin tuossa jonkun parisuhdekirjan minkä ostin miehelle joululahjaksi. Siinä oli ihan avartavia juttuja. Mullakin on jotain "vanhoja arpia" joiden takia teen niinkuin teen. On vaan kamalan raskasta alkaa niitä selvittämään ja miettimään. Jotain joka on tapahtunut joskus lapsuudessa vaikuttaa siis tähän meidän parisuhteeseen. Eniten pelkään meidän lasten puolesta. Pelkään, että jätän heillekin "perinnöksi" tämän saman pahanolon mikä itselläkin on. Mua myös pelottaa tunnustaa joitain tiettyjä asioita ja virheitä joita olen joskus tehnyt. Pelkään muiden ihmisten mielipiteitä ja sitä minkälaisen kuvan he minusta saavat. Olen liian kiltti ja yritän miellyttää kaikkia ihmisiä. Se ei kai ole kovin hyvä asia...

  Mietin tässä miksi minusta tuntuu pahalta päästää esim, ukko jouluna juomaan kavereidensa kanssa? Mietin mitä minulle on jouluna tapahtunut. Lapsuudesta tulee mieleen vain kauhea suorittaminen ennen joulua äidin taholta. Sitten riitelyä isän kanssa äidin taholta myöskin ja alkoholia. Hämärästi muistan myös erään joulun alusajan, kun äidillä oli jo suhde johonkin toiseen mieheen, mutta yrittivät silti pitää kulissit kunnossa. Äiti oli siis lähtenyt jonnekin ja sen seurauksena...ero. Siis näin pelkistetysti. Mulle on tehty joulupäivänä abortti. Vietin joulun isän kanssa, seuraavana päivänä etsin kyydin itselleni sairaalaan ja lapsi otettiin pois. Lapsi oli miehelle jonka huumeiden ja lääkkeiden käyttö selvisi vasta myöhemmin. Söin kyllä pillereitä. Minut myös leikattiin nukutuksessa samaan aikaan kun olin raskaana. Lääkäri itse suositteli aborttia. Olin kahdeksantoista. Muistan äitini puhuneen ,että haluaa lapsenlapsia. Aina kyselikin minulta milloin teen. Sitten kun selvisi, että odotan otin äitini kanssa puheeksi, että miltä tuntuisi tulla mummoksi. Kauhea huuto ja mekastus. Haukkuminen. En kertonut olevani raskaana, eikä äiti tiedä tänäpäivänäkään, että minulle on tehty abortti. Mikä vaikutus äidin sanomisilla on sitten ollut...vaikea sanoa. Lapsihan olin itsekin. Tähän päivään mennessä en ole antanut itselleni anteeksi. Löytyykö tästä sitten syy miksi haluaisin koko perheeni kasaan jouluksi. Vaikea päästää lähtemään kun pelkää ettei sitä enää saakaan takaisin? Jos olisin viisaampi niin tietäisin. Vielä en tiedä. Jouluna tunnen vain pohjatonta yksinäisyyttä ja surua.
]]> 2006-12-27T14:16:00+02:00 2019-11-27T01:06:05+02:00 https://suburban.vuodatus.net/lue/2006/12/ainoan-lukijani-tukijani-pyynnosta suburban https://suburban.vuodatus.net/